Veljeni hyppäsi päälleni ja päädyimme kierimään yhtenä punertavana karvakasana pesän seinään pahki ja tömähdimme kummatkin maahan. ”Rauhoittukaa!” emo sanoi tiukalla äänensävyllä. ”Mänty aloitti!” puolustauduin. ”Enpäs aloittanut, vaan Lilja aloitti!” veljeni väitti vastaan. ”Jo riittää!” emo huudahti. ”Kumpikaan teistä ei olisi saanut alkaa tappelemaan!” ”Anteeksi”, mumisin ja käperryin pesän perälle. Olimme kaikki ärtyisällä päällä koska emme olleet syöneet kunnolla pitkään aikaan. Tai no emo ei ollut syönyt kunnolla pitkään aikaan ja minä ja veljeni emme olleet koskaan syöneet kunnolla. Koko kesä oli ollut todella sateinen ja pimeä, eivätkä riistaeläimet juurikaan tulleet ulos.
Edellisenä päivänä emo oli ollut ulkona lähes koko päivän ja kun hän vihdoin oli tullut takaisin, hänellä oli ollut vain pieni kani. Jos sää jatkuisi samanlaisena, kuolisimme ennen pitkää nälkään.
Istuin tekemättä mitään, kun yhtäkkiä huomasin, että pesän suuaukkoa suojaavien kivien alta tuli pieniä valonsäteitä pesään. Menin uteliaana lähemmäs katsomaan. En ollut koskaan ennen käynyt pesän ulkopuolella, mutta tahdoin mennä katsomaan mitä siellä oli.
Astuessani ulos, näin kauneimman asian maailmassa. Märkä metsä loisti kirkkaassa auringonvalossa, jota puiden ja pensaiden lehdillä olevat vesipisarat heijastivat ja taivaalla näkyi kaunis, värikäs naura, joka kaartui metsän ylle. Seisoin sanattomana keskellä kaunista näkymää ja auringonsäde osui suoraan minuun, saaden kellanpunaisen turkkini ja valkoisen hännänpääni loistamaan kirkkaudessa.