Tämä naaras on lempi hahmoni. Hänellä on hieman mutkia matkassa, mutta no en kerro sen enempää. Tämä kissa ei ole itse tekemäni vaan se oli sivuilla NPC:hahmona ennen kuin otin sen, eli se ei ollut kenenkään hahmo.
(Tiedot: Ensimmäiset Klaanit)
Tiedot
Nimet: Saniaispentu, Saniaistassu, Saniaispuro
Sukupuoli: naaras
Klaani: Metsäklaani
Arvot: pentu, oppilas, soturi
Mestari: Susihammas
Oppilaat: Surmatassu
Ulkonäkö: Saniaispuro on kullanruskea naaras, jolla on paatsamanvihreät silmät. Hänellä on todella himmeitä vaaleanruskeita laikkuja. Hänen häntänsä on aika pitkä ja pitää naaraan hyvin tasapainossa. Saniaispurolla on isot korvat ja ruumiinrakenteeltaan hän on siro.
Luonne: Saniaispuro on lempeä, rehellinen, reilu, iloinen ja hiljainen. Hän on klaanitovereilleen, läheisilleen ja sukulaisilleen aina ystävällinen. Hän vihaa kotikisuja, mutta suostuu kyllä auttamaan heitäkin hädässä. Saniaispuro on lempeä ja rakastavainen emo. Aika rohkea, paitsi jos hän joutuu taistelemaan pelkäämäänsä kissaa vastaan tai vastustamaan pelkäämäänsä kissaa.
Vanhemmat: Kukkaiskynsi & Tummavarjo
Sisarukset: Simpukkanenä, Sammalraita
Kumppani: –
Pennut: –
Ystävät: –
Taidot:
Vahvuudet:
-Ei epäröi puolustaa itseään, ystäviään ja klaaniaan.
-Uskaltaa (yleensä) sanoa ja tehdä niinkuin hänestä on oikein.
Heikkoudet:
-Ei mielellään satuta kissoja, mikä saattaa vaikeuttaa asioita jos hän joutuu hyökkäämään toisen kimppuun, mutta jos hän tekee sen puolustukseksi hän ei epäröi.
-Pelkää joitakin klaaninsa ilkeitä kissoja.
Taisteleminen: 3/5
Saalistaminen: 5/5
Kiipeäminen: 2/5 (johtuu osin siitä että hän ei pidä kiipeilystä)
Juokseminen: 4/5
Menneisyys: Saniaspuro, Simpukkanenä ja Sammalraita syntyivät yöllä, kuuhuipun hetkellä. Hänen isänsä kuoli juuri ennen hänen syntymäänsä, ja emo kuoli juuri oppilasnimityksen jälkeen. Tulva vei hänet pois klaaneista hänen oppilasaikanaan.
Tarinat
Kuulin kuinka viimeinen pentuja tuova partio saapui leiriin. *Ei ole oikein varastaa pentuja toisilta jos niitä ei ole itsellä,* ajattelin. En pitänyt Kultatähden päätöksestä varastaa muiden klaanien pentuja. *Voisin mennä katsomaan haluaisiko joku uusista pennuista jutella tai pelata tai jotain.* Nousin pediltäni ja työnnyin ulos pesästä. Lähdin kävelemään kohti pentutarhaa.
————
Astuin sisään pentutarhaan ja katselin ympärilleni. En nähnyt ketään joka olisi vaikuttanut kaipaavan seuraa. ”Kuka olet?” vesiklaanin pentu kysyi minulta. ”Olen Saniaispuro,” vastasin pennulle lempeästi. ”Okei. Minä olen Saniaispentu”, pentu sanoi hymyillen. ”Meillä on sama alku nimessä,” sanoin pennulle, vaikka arvelin että hän oli huomannut sen itsekin. Saniaispentu nyökkäsi ja nousi istumaan. ”Minulla on ikävä emoani”, hän kertoi surullisena. ”Siis Häivähdyshäntää. Oikean emoni olen tavannut vain kerran, mutta Häivähdyshäntä on pitänyt minusta huolta”, hän korjasi nopeasti. ”Ymmärrän että sinulla on häntä ikävä,” sanoin myötätuntoisesti. ”Minä olen joutunut olemaan kauan ilman emoa, sillä hän kuoli kun olin juuri tullut oppilaaksi.” ”Surullista”, Saniaispentu totesi myötätuntoisesti. ”Toivottavasti emolla ja Häivähdyshännällä on kaikki hyvin”, hän toivoi. ”Varmasti on,” sanoin lempeällä äänellä. ”Uhrikarva oli kiva kun otti minut mukaan tänne seikkailulle, mutta haluaisin jo kotiin”, pentu huokaisi. ”Tiedätkö muuten missä olemme?” hän kysyi. ”Metsäklaanin pentutarhassa,” sanoin epävarmasti. *Eikö hänelle olla kerrottu,* ihmettelin. ”Metsäklaanin?!” Saniaispentu kysyi säikähtäneenä. ”Oletko sinä metsäklaanilainen?” hän perääntyi muutaman askeleen. ”Olen,” vastasin vaimeasti. ”Voin mennä pois jos et tahdo olla kanssani.” ”Kyllä minä tahdon”, pentu takelteli. ”Minulle tuli vain se ihan yllätyksenä”, hän selitti. ”Siis se että olet Metsäklaanista.” ”No eivät metsäklaanilaiset niin kauheita ole kuin muissa klaaneissa huhutaan,” sanoin. ”Ainakaan kaikki,” lisäsin hiljaa itselleni. ”Onko Uhrikarva siis klaanitoverisi?” Saniaispentu kysyi. ”On,” vastasin. ”Entä Villisielu ja Pihkapentu?” hän jatkoi kyselemistä. ”Villisielu on, mutta klaanissa ei ole pentuja,” sanoin hieman surullisena. ”Okei”, pentu sanoi. ”Vesiklaanissa on minun lisäkseni Susipentu, Nokkospentu ja Tyrsky-”, hän selitti, mutta joutui keskeyttämään kauhean yskänpuuskan vuoksi. ”Oletko kunnossa,” hätäännyin. ”Olen. Minua vain hieman yskittää, koska on jano”, pentu selitteli. ”Haluatko että haen sinulle juotavaa?” kysyin huolehtivasti. ”Tulen mukaan”, pentu sanoi. Nousin seisomaan. ”Hyvä on,” sanoin ja lähdin kävelemään ulos pesästä. Pentu kipittin perääni iloisena. Kävelin lammikolle joka oli leirin reunalla. ”Saako tästä juoda?” Saniaispentu varmisti. ”Kyllä saa,” vastasin. Pentu nyökkäsi ja joi hieman. Kumarruin itsekin ja lipaisin vettä muutaman kerran, mutta istuin sitten sillä minulla ei ollut jano.
———–
Saniaispentu lopetti juomisen. ”Taidan mennä takaisin nukkumaan,” pentu sanoi minulle. ”Oli kiva jutella.” ”Hyvä on,” sanoin lempeästi pienelle vesiklaanilaiselle. *Hän on niin suloinen,* ajattelin hieman haikeana. *Olisipa minulla pentuja. Samanlaisia kuin pikku Saniaispentu.* Huokaisin. ”Minä taidan mennä saalistamaan,” sanoin vähän apeana. ”Hei hei pikkuinen. Tulen pian uudelleen käymään,” maukaisin lempeästi ja hieroin poskeani pennun poskea vasten.
————-
Tassuttelin ojan viertä ja loikkasin sitten sen yli. Maistelin taas ilmaa. Nyt haistoin häivähdyksen oravan hajua. *Hieman vanhentunutta mutta se voi olla yhä lähettyvillä,* ajattelin. Lähdin seuraamaan hajua ja se muuttui koko ajan tuoreemmaksi. Lopulta huomasin oravan mutustamassa pähkinää puun juurella. Pudottauduin vaanimisasentoon ja lähdin hiipimään kohti oravaa. Kun olin jo lähellä, häntäni osui vahingossa saniaisen lehteen. Orava valpastui ja lähti kiipeämään ylös puuhun. ”Hiirenpapanat!” en vaivautunut lähtemään sen perään sillä en kuitenkaan saisi sitä kiinni surkeiden kiipeilytaitojeni ansiosta. Istuin maahan ja huokaisin. *Miksi olen niin surullinen,* mietin. *Tulin surulliseksi kun jätin Saniaispennun.* Menin makuulle. *Voi kun minulla olisi kumppani ja pentuja, se olisi niin ihanaa.*
———-
Makoilin soturien pesässä yhä surullisena. Pesässä oli lisäkseni muutama muu paossa viherlehden polttavalta autingolta. Kuulin kuinka joku tuli sisään, ja hajun perusteella tiesin sen olevan Pelkosurma. Naaras asettui omalle pedilleen. Hän ei ollut koskaan ollut oikein läheinen kanssani. En pitänyt hirveästi tylystä naaraasta, mutta ei hän kuitenkaan ollut pahimmastakaan päästä. Toivoin että hän vain alkaisi nukkumaan eikä huomioisi minua mitenkään. Osa minusta toivoi kuitenkin että hän alkaisi juttelemaan jotta saisin jotain muuta mietittävää kuin kumppanista murehtiminen. *Miksi en ole edes koskaan ihastunut kehenkään?* ihmettelin. *Miksi en ole koskaan tuntenut sydämmessäni ihanaa poltetta kun näen jonkun kissan?* *Tahtoisin pitää jostakusta, mutta miksi kukaan kolli ei ole kiinnittänyt minun huomiotani? Miksi? MIKSI?*
————
*Onkohan kaikkien muidenkin yhtä vaikeaa selvittää kenestä pitää,* mietin. *Pitääkö kaikkien muidenkin tuskailla joka ilta kun on menossa nukkumaan, että miksi kukaan ei kiinnitä huomiotani.* Huokaisin. *Minä niin tahtoisin että joku mukava kolli saisi sydämeni pamppailemaan. Se olisi niin ihanaa.* Unelmoin komeasta kollista joka auttaisi minut pystyyn kun kaatuisin. *Hänellä olisi kaunein turk…* ”Herätys!” Surmatassu karjaisi. ”Katsoitko sinä?!” ”Öhm, anteeksi ajattelin hieman asioita,” kerroin hänelle. ”Ei minua kiinnosta mitkään sinun juttusi,” hän raivosi. ”Haluan vain että keskityt koulutukseeni.” ” Kyllä, anteeksi,” mutisin. *Miksi hän raivoaa noin pienistä asioista? Miksi juuri hän on minun oppilaani?* ”Näyttäisitkö uudelleen sen liikkeen,” pyysin. ”Okei, mutta nyt katsot!” oppilas painotti. Nyökkäsin. Surmatassu painui kyyryyn ja kuvitteli eteensä vihollisen. Hän keinutteli takapäätään ja näytti muka odottavan oikeaa hetkeä. Sitten hän loikkasi suoraan kuvitteelisen vastustajan niskaan, pyörähtäen ilmassa, ja raapi lopuksi multaa kuin se olisi Huomenklaanilaisen selkä. ”Hienoa,” kehuin. ”Tosin tähtää hyppyäsi enemmän ja kuvittele että vastustajasi on sinua suurempi ja loikkaa korkeammalle. Surmatassu teki saman uudelleen, mutta tällä kertaa hän katsoi suoraan siihen mihin aikoi laskeutua ja loikkasi korkeammalle. ”Hyvä,” maukaisin. ”Tämä riittää, palataan leiriin.” Lähdimme vaitonaisina kulkemaan kohti leiriä. Mieleeni palasivat kumppani ongelmat. *Miksi en voi vain pitää jostakusta, miksi se on näin vaikeaa.*
———-
Lepäsin soturien pesässä. Olin tullut partiosta ja ei ollut puuhaa, joten olin päättänyt mennä lepäämään. En kuitenkaan ollut yhtään väsynyt. *Entä jos menisin taas katsomaan Saniaispentua,* keksin. *Jos hän ei vaikka ole vielä ystävystynyt muiden pentujen kanssa.* Nousin ylös ja menin ulos. Tassuttelin pentutarhalle ja kurkistin sisään. ”Saniaispentu, oletko täällä?” kysyin hiljaa.
———–
Kuulin kahinaa odottaessani vastausta. ”Olen,” kuului Saniaispennun iloinen ääni. ”Ajattelin tulla katsomaan sinua,” kerroin hänelle. ”Oletko saanut uusia ystäviä täällä?” kysyin, koska toivoin hänen sopeutuvan pian metsäklaaniin muiden kanssa.
———–
”Olen leikkinyt Pihkapennun kanssa, mutta sairastuin pian sen jälkeen,” Saniaispentu kertoi. ”Mutta nyt oloni on jo parempi,” hän lisäsi pirteämmin. ”Hyvä,” huokaisin. *Minun oloni taas ei,* ajattelin surullisena. *Vaikka pikkuisen Saniaispennun näkeminen piristääkin mieltä.*
———-
”Mutta leikkisin kyllä mielelläni myös Pääskytassun ja Kuoriaistassun kanssa. He ovat yhtiä parhaista ystävistäni,” Saniaispentu kertoi.
”Käydäänkö ulkona? Olen ollut melkein koko päivän pesässä toipumassa,” hän kysyi ja katseli pesästä ulos malttamattomana noustessaan seisomaan. ”Käydään vain,” minä suostuin, sillä ulkona oli hyvä sää. Nousin itsekin ylös ja aloin tassutella ulos päin.
———-
Saniaispennun kasvoilla näkyi aivan pienen hetken ajan pettymys, mutta se hävisi niin nopeasti että arvelin kuvitelleeni sen. ”Ollaanko sammalpalloa?” hän kysyi. ”Ollaan vain,” vastasin iloisena. ”Osaatko olla sitä?”
———
Saniaispentu nyökkäsi. ”Olin sitä kerran Pihkapennun kanssa,” hän kertoi. Hän lähti pentutarhalle päin. ”Haen sammalta!” hän huusi vielä minulle. Hetken kuluttua pentu hölkkäsi takaisin ja tiputti sammalmöykyn. Hän taputteli sitä tasaisemmaksi palloksi ja työnsi minua päin. ”Sinä voit aloittaa,” pentu sanoi. ”Hienoa,” kehuin. ”Olet taitava tekemään palloja.” Sitten kaapaisin pallon tassuuni, ja heitin sen kevyesti päin Saniaispentua.
———
Saniaispentu hyppäsi palloa päin niin riehakkaasti että kaatui kumoon. Hän nousin ylös ja ravisti turkkiaan, josta putoili kosteita lehtiä.
”Ei sattunut”, hän ilmoitti iloisesti. Pentu tökkäsi tassullaan sammalpallon minua kohti. Sieppasin pallon kynsiini. ”Oletko varma että olet kunnossa?” varmistin huolissani, vaikka hän oli juuri sanonut olevansa kunnossa, sillä en tahtonut että Saniaispennulle tulisi enää mitään hänen sairastumisensa jälkeen.
———-
Saniaispentu nyökkäsi. Nyökkäsin huojentuneena. Olin todella huolissani pennusta. *Miksi ihmeessä edes välitän toisen klaanin pennusta,* ajattelin. *Tai no nythän hän on Metsäklaanin pentu, mutta ei hän ole oikeasti Metsäklaanilainen. Mutta hän on minulle kuin oma pentu, vaikka hän on ollut täällä vain pari päivää, en voisi välittää kenestäkään Metsäklaanilaisesta pennusta enemmän.* Katsoin syvälle pennun kauniisiin vihreisiin silmiin. Hänen katseensakin oli niin suloinen. Tunsin olevani onnellinen siitä, että sain tuntea jonkun, jonka sisällä sykki lempeä sydän ja jonka katse oli mailman kaunein asia. *Hän kaipaa varmasti Vesiklaaniin,* ajattelin. *Hänen perheensä luokse, kotiin.* Räpäytin silmiäni surullisena ja toivoin ettei se näkynyt ulospäin.
———
”Oletko sinä surullinen?” Saniaispentu kysyi myötätuntoisesti. ”Ei, en ole”, vastasin ja hymyilin lempeästi pennulle. ”En enää, kun saan olla sinun kanssasi. Minulla oli hieman mietittävää mutta ne kyllä selviävät älä sinä siitä huoli.” Aiemmin olin joutunut pakottaa hymyn kasvoilleni mutta kun katsoin pikkuisen pennun kauniisiin pikku silmiin, hymyni muuttui täysin aidoksi ja olin onnellinen. ”Rakastan sinua niin paljon että voisit olla oma pentuni,” kerroin hiljaa Saniaispennulle ja odotin hänen reaktiotaan.
———–
Saniaispentu hymyili.
”Sinäkin olet minulle tosi tärkeä. Tärkeämpi kuin kukaan muu Metsäklaanilainen tai edes oikea emoni”, hän sanoi. Hymyilin onnellisempana kuin koskaan. ”Kiitos, tuo auttoi oikeasti”, vastasin liikuttuneena pienen kollin sanoista. ”Mitä ikinä tapahtuukin, muistan tuon aina kultaseni. Muista sinäkin että olet täydellinen.”
———-
”Kiitos. Yritän muistaa”, Saniaispentu naukaisi. Huomasin hänen vilkaisevan nopeasti tassujeni vieressä olevaa sammalpalloa. ”Haluaisitko vielä pelata?” kysyin pennulta. ”Vai tahdotko mennä lepäämään tai tekemään jotain muuta?”
———
”Taidan mennä lepäämään”, Saniaispentu kertoi mietittyään hetken. ”Selvä”, sinulla onkin ollut varmasti rankkaa. ”Nähdään sitten myöhemmin.”
———
Tassuttelin surullisena kohti leiriä. Olin tulossa kokoontumisesta. Olin ollut alamaissa siitä saakka, kun Saniaispentu oli haettu takaisin. Vaikka olinkin itse ollut sitä mieltä ettei pentuja ylipäätään olisi pitänyt hakea muilta, olin rakastunut pikkuiseen kolliin. En olisi tahtonut että hän lähtisi, mutta näin oli silti parempi. Saniaispentu oli päässyttakaisin kotiin ja minä olin taas yksin. En tiennyt miten saisin ystäviä. Pienten kanssa oli helpompaa, enkä oikein tiennyt miten tutustua isompien kanssa. *En voi jatkaa näin ikuisesti*, mietin. *Minun täytyy löytää joku, joka tahtoo olla kanssani.* Huokaisin. Se tuntui mahdottomalta. Kukaan ei tullut juttelemaan minulle, enkä minä uskaltanut mennä juttelemaan heille.
———-
”Tule partioon”, viereeni ilmestynyt Pelkosurma murahti. ”Voisin kyllä lähteä, ei minulla muutakaan taida olla”, vastasin naaraalle. Pelkosurma ei ollut koskaan ollut läheinen minulle, enkä hirveästi pitänyt hänestä, mutta ei hän ollut inhokkikissojanikaan. Arvelin että jos olisimme läheisempiä, hän voisi olla mukavakin kissa, mutta en tuntenut häntä lainkaan.
———-
Kuljimme lumessa leirin ulkopuolelle Pelkosurman ja hänen oppilaansa Mahlatassun kanssa. Pelkosurma ei ollut kertonut olimmeko menossa tarkistamaan rajaa, vai saalistamaan. Vähän matkaa kuljettuamme hän pysähtyi. ”Mitä haistat?” hän kysyi Mahlatassulta, joka avasi suunsa etsien tuoksuja.
”Hiiren”, Mahlatassu tokaisi ja pudottautui vaanimisasentoon. *Hän vaikuttaa oppineen hyvin, mutta on kyllä aika välinpitämättömän oloinen*, pistin merkille. Olimme selvästikin saalistamassa, joten aloin etsiä hajuja. Jossain kaukana kuului pieni linnun ääni, mutta se oli niin kaukana ettei olisi mitään hyötyä seurata ääntä, sillä lintu olisi siihen mennessä muutenkin todennäköisesti lentänyt pois. En haistanut mitään ja nenäni tuntui kylmältä.
———-
Mahlatassu tuli takaisin luoksemme hiiri hampaissaan. ”Mennään jonnekin muualle”, Pelkosurma sanoi ja lähti tassuttamaan eteenpäin. Minä käännyin ja lähdin hänen peräänsä. *He eivät vaikuta kovin läheisiltä*, mietin. *Emme minä ja Surmatassukaan hirmuisen läheisiä ole.* Koetin löytää ilmasta hajuja, mutta en haistanut vieläkään mitään. Lunta oli maassa ohut kerros, mutta ei vielä niin paljoa että se haittaisi kävelemistä.