Kultasydän - Kultasydän

Tässä näette tarinat ensimmäisestä hahmostani, joka on kantanut nettinimeäni ylpeästi kesäkuusta 2022 lähtien.

Tiedot

Nimet: Kulta, Kultatassu, Kultasydän

Sukupuoli: naaras

Klaani: Laaksoklaani

Arvot: kulkukissa, oppilas, soturi

Mestari: Sydänsade

Oppilaat: –

Ulkonäkö: Kultasydän on hieman pienehkö kissa, jonka tuuhea häntä on normaalin mittainen hänen kokoaan ajatellen. Hänen valkoisessa turkissaan on oransseja ja ruskeita täpliä. Kultasydän silmät ovat siniset. Hänen karvansa ovat aika pitkiä mutta hänen turkkinsa on ohut. Hänellä on myös lovi toisessa korvassaan ja silmien yläpuolella on hämmentävän pyöreitä tummia ympyröitä.

Luonne: Kultasydän on yleensä kärsivällinen mutta joskus ei. Tuntemattomien seurassa arastelee hieman mutta tuttujen kanssa on tosi rentona. Hän on kiltti mutta jos on nukkunut huonosti tai muuten ärsyyntynyt niin saattaa olla pomotteleva tai äksy. Suhtautuu muihin myönteisesti. Uskoo Tähtiklaaniin. On uskollinen klaanilleen sillä he pelastivat hänet. On ikuisesti kiitollinen siitä että hänet otettiin klaaniin. Ei ole lainkaan kunnianhimoinen eikä tahdo päälliköksi.

Vanhemmat: –

Sisarukset: Tomu

Kumppani: –

Pennut: –

Ystävät: Valkearoihu

Taidot:

Metsästys: 3,5/5

Taisteleminen: 3/5

Vahvuudet:

Juokseminen

Kiipeäminen

Myötätunto

Heikkoudet:

Ei osaa puhua puolestaan

Luovuttaa helposti

Kammoaa koiria ja kettuja

Menneisyys: Kullan vanhemmat olivat hylänneet hänet ja hänen veljensä Tomun. He elivät kahdestaan kulkukissoina muutaman päivänmatkan päässä klaaneista. Kerran Kulta oli Tomun kanssa saalistamassa niityllä jonka lähellä he olivat yöpyneet. Oli hyvä saalistuspäivä ja riistaa oli paljon ja he olivat päättäneet saalistaa paljon sillä myöhemmin sataisi ja sitten ei olisi mukava saalistaa. Yhtäkkiä Kulta kuuli jostain kovaäänisen haukun. Tomukin oli kuullut sen. Kaukaa oli tulossa koira suoraan heitä kohti. He lähtivät juoksemaan pakoon ja Kulta onnistuikin siinä mutta kun hän lopetti juoksemisen hengästyneenä niin hän tajusi että oli kadottanut Tomun. Hän huusi Tomua mutta Tomu ei vastannut. Kulta kuuli jälleen koiran ja pakeni kauas metsään. Illalla hän rämpi pitkin metsää eteenpäin tietämättä mihin oli menossa ja mihin olisi pitänyt mennä. Hän ei tiennyt mistä oli tullut. Alkoi sataa mutta Kulta jatkoi siitä huolimatta. Lopulta hän oli niin väsynyt että jaksoi vain ryömiä pensaan alle suojaan ja nukahti. Aamulla hän saalisti mutta jatkoi sitten kävelemistä ja ajatteli että jatkaisi varmaan kävelemistä koko loppu elämänsä jos ei löytäisi Tomua. Mutta muutaman päivän päästä hän saapui nummelle jossa hän haistoi kissojen tuoksua. Hän jatkoi matkaansa siitä huolimatta ja oli päättänyt saalistaa sillä hänellä ei ollut koskaan ollut yhtä kova nälkä. Hän näki kanin ja lähti jahtaamaan sitä mutta hänellä oli niin nälkä ettei hän jaksanut juosta ja hän rojahti maahan. Sitten hän näki hämärästi kun joku kissa nappasi sen kanin. Seuraavan kerran hän heräsi Laaksoklaanin leirissä kissojen ympäröimänä. Klaanin päällikkö toivotti hänet tervetulleeksi jos hän päättäisi jäädä. Hän jäi sillä ei hänellä ollut enää muutakaan paikkaa. Hän kaipaa aina veljeään mutta hänen täytyi hyväksyä että he eivät ehkä tapaa enää koskaan.

Tarinat

”Pilvinenä, Pilvinenä, Pilvinenä!” klaani hurrasi. Huusin vaimeammin muiden mukana. Se oli minun ensimmäinen päiväni klaanissa ja heti oli soturinimitysmenot. Kun hurraaminen loppui, mestarini Sydänsade tuli luokseni. ”Mennään saalistamaan,” hän sanoi. Nyökkäsin innoissani. Lähdimme kulkemaan nummea ylöspäin. Kun olimme kukkulan päällä Sydänsade pysähtyi. ”Haistatko mitään?” hän kysyi. Maistelin ilmaa. ”Tuolla pensaan alla on hiiri,” kerroin. ”Hienoa!” Sydänsade kehaisi. ”Kokeile saatko sen.” lähdin hiipimään kohti pensasta. Kun olin tarpeeksi lähellä loikkasin ja iskin etukäpälilläni. Hiiri pyristeli jalkojeni alla. Ojensin päätäni ja napsautin siltä selkärangan poikki. Hiiri valahti veltoksi suussani ”Mahtava loikka!” Sydänsade kehui. Painoin pääni hämillään.

Palasin leiriin suussani hiiri ja myyrä. Minulla oli hirmuisen kuuma aamuisen metsästyksen jäljiltä. Muut partion jäsenet pudottivat saaliinsa tuoresaaliskasaan ja lähtivät etsimään varjoa johon voisi kellahtaa syömään. Katsoin kysyvästi Sydänsadetta. Hän nyökkäsi. ”Voit ottaa.” ”Kiitos,” vastasin ja nappasin tuomani myyrän. Tarkastelin katseellani leiriä. Parantajan pesän luona oli varjoisaa joten lähdin sinne. ”Hei,” Sydänsateen ääni oli mietteliäs. Käännyin ympäri. ”Niin?” kysyin. ”Voisit mennä tutustumaan Lehvätassuun,” Sydänsade puhui oppilaasta joka oli murtanut jalkansa hypätessään puusta. ”Hänellä on varmaan yksinäistä nyt kun hän joutuu olla kaiket päivät parantajan pesässä.” ”Selvä,” mumisin ja lähdin kohti parantajan pesää. Kun olin tullut pesän suuaukolle, pysähdyin ja laskin myyrän maahan. ”Lehvätassu?” huusin epävarmasti.

”Lehvätuuli, Nopsajuoksu, Lehvätuuli, Nopsajuoksu!” Hurrasin muun klaanin mukana. Olin iloinen kun minun ystäväni oli soturi ja olin ylpeä hänen puolestaan. *Vai voinkohan ajatella että hän on ystäväni kun olen tavannut hänet vain kerran,* ajattelin hieman nolostuneena tajutessani että olin pitänyt koko ajan häntä ystävänäni. Sitten ryhdistäydyin ja päätin että menisin onnittelemaan häntä. Kun olin enää parin ketunmitan päässä hänestä huomasin että Vauhtisydän, Lehvätuulen entinen mestari oli jo tullut onnittelemaan häntä. Päätin kuitenkin itsekin mennä sillä olin jo tavannut Vauhtisydämen kerran aiemmin. ”Hei Lehvätuuli!” tervehdin häntä. ”Onnea soturiudesta,” sanoin ja tunsin itseni hölmöksi, mutta en tiennyt miten klaanikissat yleensä onnittelivat.

Olin aamupartiossa ja tarkistimme taas sitä rajaa jonka takana ei asunut klaaneja. Olin hieman väsynyt mutta yritin näyttää tarkkaavaiselta. Kuljimme rauhallista vauhtia rajaa pitkin. Partiossa oli tietysti mestarini ja kaksi mujta soturia joiden nimiä en tiennyt vaikka olin yrittänyt oppia kaikkien klaanini kissojen nimet. *En varmaan ikinä opi kaikkia* ajattelin masentuneena. Yhtäkkiä haistoin jotain mikä sai pääni ponnahtamaan pystyyn. Sitä hajua en ollut haistanut pitkään aikaan, ja olin ajatellut etten ikinä enää haistaisi sitä. Se oli tutuin haju koko elämäni ajalta. Ja se oli myös ihanin tuoksu mailmassa. Juoksin muiden edelle täyttä vauhtia. Sitten pysähdyin kuin seinään. Olin haistanut oikein. Kauhistuin kun huomasin että kissa oli aivan veressä ja hänellä oli kyljessään hirveä haava josta valui koko ajan lisää verta. ”Tomu!” huusin ääni särkyen ja juoksin tämän luokse. ”Tomu kuuletko minua!?” parkaisin. Kuulin että muut tulivat paikalle. ”Hakekaa Kuurapolku!” huusin shokissa. ”NYT HETI!!” Ne kaksi soturia joiden nimiä en tiennyt lähtivät juoksemaan kohti leiriä, mutta Sydänsade jäi luokseni. ”Kuka hän on?” hän kysyi varovaisesti lempeällä äänellä. ”Hän on Tomu, veljeni,” sanoin hiljaa ääni väristen. ”Ainoa tuntemani sukulainen, ainoa jota olen rakastanut yli kaiken, ainoa jonka olen koko elämäni aikana tuntenut ennen tänne tulemistani,” sanoin tuskin kuiskausta kovemmalla äänellä. ”Sydänsade, hän on ainoa.” Sydänsade kietoi häntänsä lohduttavasti ympärilleni. ”Teen mitä tahansa että hänet saataisiin pelastettua,” hän sanoi. ”Odota niin haen jostain hämähäkinseittiä tuon vuodon tyrehdyttämiseksi kunnes Kuurapolku tulee,” hän juoksi pois. Minä katsoin Tomua ja voivottelin: ”Tomu herää ole kiltti, herää minun vuokseni.” Työnsin kuononi hänen pehmeään turkkiinsa. ”Oletko se sinä Kulta,” Tomu kysyi ääni pihisten. ”Tomu!” olin iloisempi kuin koskaan ennen. ”Olet elossa!” ”Niin mutta en kauaa,” Tomu painoi päänsä. ”Ei hätää, parantajamme on tulossa, hän parantaa sinut ja sitten voit liittyä Laaksoklaaniin, siellä on mahtavaa,” höpötin niin nopeaa että Tomu katsoi minua kummastuneena. ”Ei Kulta, minulla ei ole enää kauaa aikaa,” Tomu maukui niin rauhallisena että minä ihmettelin kuinka hän pystyi olla noin tyyni. ”Kyllä sinulla on tarpeenksi Kuurapolun saapumiseen, Sydänsade meni hakemaan hämähä…” ”Ei Kulta en selviä,” Tomu keskeytti minut. ”Haluatko käyttää viimeiset hetkeni siihen että riitelemme selviänkö.” ”En,” huokaisin lannistuneena. ”Mutta tahdon että selviät koska rakastan sinua.” ”Tiedän sen Kulta, tiedän sen,” Tomu katsoi minua rakastavasti. ”Ja on hyvä kuolla kun tiedän että jossain on joku joka rakastaa minua ja muistaa minut ikuisesti.” ”Minä en koskaan unohda sinua!” lupaan surullisena. Hymy leviää Tomun kasvoille. ”Elä onnellinen elämä Kulta, älä sure minua liikaa,” Tomu pyytää. ”Tapaamme sitten kun sinun aikasi koittaa, mutta toivottavasti se ei ole pian. Hyvästi Kultasydän, hyvästi.” ”Hyvästi Tomu!” nyyhkytin. ”Toivottavasti pääset tähtiklaaniin, mutta jos et lupaan etsiä sinut mihin ikinä päädytkin.” Sitten Tomu valahti veltoksi ja hän ei enää liikahtanutkaan. ”Hyvästi,” kuiskasin vielä ja käperryin viimeisen kerran nukkumaan hänen viereensä.

”Liian myöhään,” Sydänsade maukui surullisena. Avasin silmäni. Sydänsade oli vierelläni istumassa ja Kuurapolku oli juuri saapunut paikalle. Nousin istumaan niin surullisena että horjahdin hieman mutta en kaatunut. ”Viedään hänet leiriin,” Kuurapolku sanoi hiljaa. Ja ne kaksi partion soturia nostivat varovasti Tomun maasta. Nousin ylös ja lähdin kävelemään kohti leiriä. Ehdin ottaa pari askelta kun minusta tuntui että olisin kävellyt monta vuodenaikaa. Jalkani pettivät ja Sydänsade kiiruhti avukseni. Hän antoi minun nojata itseensä koko matkan ajan. Kun saavuimme leiriin kaikki aukiolla olevat kääntyivät heti katsomaan, ja sitten tuli hiljaisuus. Tomu laskettiin maahan ja minä lyyhistyin hänen viereensä. Olin niin väsynyt, että nukahdin heti.

Heräsin pirteänä sillä olin levännyt monta päivää, ja minusta tuntui etten voisi enää vain maata leirissä. Muut nukkuivat ympärilläni, ja ulkona oli vielä hämärää. Puikahdin ulos pesästä. Näin että aurinko oli nousemassa. Minun teki mieli mennä ulos mutta tiesin etten saisi mennä ilman lupaa. *Siellähän voisi tapahtua jotain,* ajattelin ja minua puistatti ajatus siitä, että kettu tekisi minulle samoin kuin Tomulle. *Toivottavasti hän pääsi tähtiklaaniin.* Pari soturia tuli unisena ulos pesästään. *Kunpa joku oppilaista olisi ystäväni,* huokaisin. *En minä viitsi mennä soturien pesään herättämään Lehvätuulta minulle kaveriksi.* Istuin maahan ja aloin pesemään itseäni. *Tulisipa Sydänsade pian,* toivoin.

Tulen Sydänsateen perässä Vauhtisydämen luo.*Menen partioon pitkästä aikaa,* ajattelen. *Onneksi tämä on metsästyspartio.* Vauhtisydän nyökkää kun tulemme hänen luokseen. ”Tuletko metsälle?” hän huutaa Vadelmatassulle joka istuu leirin nurkassa. ”Tulisin mielelläni!” Hän vastaa Vauhtisydämelle. Vauhtisydän kehrää tyytyväisenä. ”Lähdetään!” hän huikkaa ja kääntyy pois leiristä. Lähden Vauhtisydämen perään. ”Olen aivan takanasi!” Vadelmatassu huikkaa Vauhtisydämelle. ”Ajattelin, että voisimme mennä lähelle Vesiklaanin rajaa”, Vauhtisydän kertoo ja kääntää katseensa Sydänsateeseen. Naaras nyökkää hyväksyvästi. ”Hyvä!” Vauhtisydän kehrää Vadelmatassun huikkaukselle. ”Kauanko olet ollut oppilaana,” kysyn Vadelmatassulta. ”Olen ollut oppilaana vasta hetken, mutta olen jo kohdannut ketun,” Vadelmatassu vastasi. Hätkähdän kuullessani ketun maininnan. ”Minä olen ollut oppilaana melkein puoli kuuta,” kerron ääni värähtäen. *Hän on ollut minua kauemmin oppilaana mutta olen siltikin häntä vanhempi sillä tulin oppilaaksi kahdeksan kuukauden ikäisenä,* tiedän. ”Selvä, mutta tulimme partioon joten keskitytäänkö siihen?” Vadelmatassu sanoo. ”Joo,” maukaisen ja katselen tassujani. ”Anteeksi.” ”Aletaan metsästämään”, Vauhtisydän käskee. Hän avaa suunsa etsiäkseen riistan tuoksuja. Maistelen ilmaa ja haistan kanin. Höristän korviani ja huomaan sen olevan läheisen pensaan juurella mutustamassa oksia. Huomaan että Vauhtisydän huomasi sen myös joten annan hänen napata sen. Hän astuu kuitenkin oksan päälle, ja kani lähtee juoksemaan. Kani juoksee suoraan minua kohti joten toimin nopeati ja loikkaan sen päälle ennenkuin se ehtii tehdä mitään. ”Hieno nappaus!” Vadelmatassu huudahtaa. ”Hyvä nappaus!” Vauhtisydän kehuu minua. ”Kiitos,” vastaan hieman hämilläni kehuista, mutta ylpeänä että sain kanin kiinni. Vauhtisydän pudottautuu jälleen vaanimisasentoon ja lähtee kauemmas meistä. Haistan oravan ja lähden seuraamaan sen hajujälkeä. Huomaan sen istuvan kiven päällä selin minuun. Lähden hiipimään sitä kohti. Kun olin tarpeeksi lähellä loikkasin isossa kaaressa kohti oravaa, mutta se huomasi minut ja kipitti nopeasti karkuun. Putosin kohtaan jossa orava oli ollu vielä silmänräpäys sitten ja tassuni lipsahti ja kaaduin mahalleni kiven päälle.*Onneksi kukaan ei nähnyt tuota,* ajattelen nolostuneena. ”Sattuiko?” Vadelmatassu kysyy hädissään. Hätkähdän kun tajuan että muut huomasivatkin. ”E- ei sattunut,” änkytän. Nousen ylös ja nuolen nolostuneena rintaani. Vauhtisydän tassuttaa luokseni. ”Muista olla varovainen”, hän sanoo lempeästi. ”Joo,” mumisen. ”Saimme jo hyvin riistaa”, Vauhtisydän sanoo. ”Ja sinun kannattaa käydä Kuurapolulla varmuuden vuoksi”, hän sanoo minulle. ”Palataan leiriin.” ”Selvä Vauhtisydän.” Vadelmatassu vastaa. Sydänsade tulee luokseni ja kysyy että voinko kävellä itse. Otan pari askelta. ”Kyllä pystyn,” vastaan hänelle.

Kun saavuin leiriin menin kohti parantajan pesää. ”Kuurapolku oletko siellä?” kysyin kun saavuin pesän suulle.

Kuurapolun tarkistettua minut palasin aukiolle. Hän oli sanonut että voin jatkaa harjoituksia ja partioita kunhan ottaisin hieman varovaisemmin.

Haukkasin suuren palan myyrästä. Olin harjoitusten jälkeen hyvin nälkäinen. Minua ei silti väsyttänyt lainkaan. *Pitäisiköhän minun tutustua klaanini kissoihin,* mietin. *En tunne heitä juuri ketään.* Myyränpala juuttui kurkkuuni. Yskin kovaänisesti ja pari aukiolla olevaa kissaa kääntyi katsomaan minua mutta sain onneksi palan nopeasti pois. *Tiedän vain Lehvätuulen, ja nyt kun hän on soturi, niin hänellä ei enää ole niin paljon aikaa minulle. Eikä hän ehkä muutenkaan tahtoisi hirveästi olla oppilaan kanssa.* Haukkasin viimeisen palan. *Täällä on paljon mukavia oppilaita. Joku heistä tahtoo varmasti olla kaverini.* ajattelin ja putsasin viiksiäni. Sitten katselin aukiolle ja toivoin että näkisin jonkun oppilaan.

Katselin ympärilleni ja huomasin että Vadelmatassu tuli tarpeidentekopaikalta. *Hän varmaan meni sinne huomaamattani,* ajattelin. Hän huomasi minut ja alkoi kävellä minua kohti. ”Hei,” tervehdin kun hän oli tullut lähemmäs.

Makoilin leirissä tylsistyneenä, sillä minulla ei ollu juuri silloin mitään partioita. Sydänsade oli mennyt aamupartioon ja sanonut että minä voisin jäädä leiriin vielä ja mennä vaikka johonkin partioon myöhemmin, tai metsästämään kun hän palaisi. Suurin osa partioista oli jo lähtenyt, mutta minua ei oltu pyydetty mukaan. *Tahtoisin ehkä metsästämään,* mietin. *Ja olisi kiva käydä metsästämässä myös muiden kuin Sydänsateen kanssa.* Nuolaisin tassuani ja pyyhkäisin sillä korvaani. *Kunpa joku pyytäisi minua partioon, on niin tylsää.*

Valkoinen naaras nimeltä Valkearoihu tassutteli luokseni. ”Hei!” naaras tervehti. ”Tulisitko kanssani metsälle?” hän ehdotti hymyillen. ”Mielelläni,” vastasin iloisena. *Vihdoinkin tämä tylsyys loppuu.* Nousin seisomaan valmiina lähtöön. ”Mihin päin mennään?” kysyin.

Valkearoihu näytti miettivän. ”Vaikka lähelle Huomenklaanin rajaa,” hän ehdotti. ”Sopii,” vastasin. Lähdin tassuttelemaan ulos leiristä.

Valkearoihu tassutteli perässäni ulos leiristä ja vierelläni kohti Huomenklaanin rajaa. ”Miten koulutus on sujunut,” hän kysyi. ”Hyvin,” vastasin. ”Sydänsade on hyvä mestari.”

Valkearoihu kehräsi. ”Uskon,” hän sanoi. ”Hän kasvatti minut ja sisarukseni,” hän kertoi. ”Niinkö?” ihmettelin. ”En tiennyt, miksi emosi ei kasvattanut teitä?” Tajusin vasta sen jälkeen ettei olisi pitänyt sanoa sitä. Se saattoi olla Valkearoihun heikko kohta ja lisäksi sen sanominen kirpaisi itseänikin, minun emoni kun oli hirviö joka jätti pennut elämään kahdestaan, vaikka he eivät syöneet vielä riistaa. *Emme olisi selvinneet ilman kulkukissojen apua,* ajattelin synkkänä.

”Hän lähti klaanista. Hän vain jätti meidät,” Valkearoihu kertoi. ”Hän on nykyään erakko.” ”Olen pahollani,” sanoin myötätuntoisesti. ”Minun emoni… en juuri muista hänestä mitään,” huokaisin. ”Tiedän vain että hän hylkäsi minut ja veljeni kun olimme vielä ihan pieniä, niin pieniä ettemme olisi selvinneet ilman kulkukissojen apua, he saalistivat meille, kunnes opimme itse saalistamaan ja hekin hylkäsivät meidät.” Huokaisin uudelleen. ”Tomu oli ainoa joka minulla oli jäljellä. En tiedä ovatko emoni ja isäni elossa, enkä varmaan haluaisikaan tietää.” Minusta tuntui kuin suuri paino olisi laskeutunut pois sydämeltäni. Oli ollut todella helpottavaa kertoa jollekkulle elämästäni. Nyt minun ei tarvinnut enää murehtia niitä asioita yksin, hiljaa mieleni perukoilla. Nyt oli joku joka ymmärsi minua, jonka menneisyydessä oli samoja piirteitä kuin minun. Se oli ihana tunne.

”Onneksi meillä on klaani”, Valkearoihu sanoi ja pysähtyi haistelemaan ilmaa. ”Niinpä”, vastasin ja haistelin myös ilmaa. Haistoin jonkin vanhan oravanhäivän, mutta en muuta. Siitä tiesi että oli lehtisade. Lumen tuloon ei varmaan kestäisi enään kauan. Lumi taas tarkoitti että riistaa olisi vielä vähemmän, joten nyt ruokaa pitäisi hankkia niin paljon, että kaikki saisivat syödä kunnolla ja kestäisivät rankan lehtikadon. Höristin korviani ja koetin kuulla että kuuluisiko missään riistan ääniä.

Valkearoihu lähti seuraamaan jotain hajua. Minä päätin kokeilla eri suunnasta jos vaikka haistaisin siellä päin jotain. Lähdin hiipimään suu raollaan eteenpäin. Nenääni tuli pieni häivähdys hiiren hajua. Pudottauduin heti vaanimisasentoon. ”Hiirenpapanat”, kuulin juuri ja juuri kauempana olevan Valkearoihun mutinan. Keskityin vain omaan hiireeni. Lähdin seuraamaan hajujälkeä. Oli seurannut hajua hetken, kunnes näin hiiren istuvan kiven juurella ja hääräävän jotain. Se ei ehtinyt reagoida millään tavalla, kun loikkasin sen päälle ja napsautin sen niskat poikki. Kiitin tähtiklaania hiirestä ja lähdin takaisin Valkearoihun luokse.

Valkearoihu tassutteli minua vastaan. ”Hyvä saalis”, hän kehui. Pudotin hiiren maahan. ”Kiitos”, vastasin. ”Se oli varmaan väsynyt kun se ei huomannut minua lainkaan”, sanoin vähätellen saalistani.

Valkeroihu tassutti luokseni. ”Hei.” ”Hei Valkearoihu”, vastasin. ”Odotan, mitä Kultatähti aikoo sanoa”, Valkearoihu sanoi. Klaanimme oli juuri saanut pennut takaisin metsäklaanilta. ”Niinpä”, vastasin. ”Luulisin ettei hän ole kovin mielissään.” Valkearoihu nyökkäsi. *Kuinkahan paljon kissoja siellä on*, mietin jännittyneenä. ”Sydänsade sanoi että minut ilmoitetaan kokoontumisessa”, kerroin. ”Mitä hän tarkoitti?” ”Sumutähti kertoo kaikille klaaneille sinun liittyneen klaaniin”, Valkearoihu kertoi. ”Kaikki hurraavat nimeäsi”, hän kehräsi. ”Ahaa…”, mutisin. En oikein pitänyt huomion keskipisteenä olemisesta. Saavuimme kokoontumispaikalle ja kaikki muut ovat siellä jo, paitsi Metsäklaani. ”Tiedätkö… olen ajatellut…”, en tiennyt miten esittää asiani. ”Tai siis, minun mielestäni Viimatassu on aika mukava… ja no niin”, mumisin nolostuneena. Valkearoihun korvat nousivat pystyyn ja hän näytti yllättyneeltä. Huomasin Metsäklaanin tulevan paikalle. ”Kokoontuminen alkaa varmaan pian”, sanoin hiljaa. Valkearoihu nyökkäsi. ”Niin.” ”Toivottavasti Metsäklaani ei yritä uudelleen varastaa pentuja”, sanoin hieman huolestuneena. ”En usko, että he yrittävät uudelleen”, Valkearoihu sanoi. ”Mutta he saattavat yrittää jotain muuta.” ”Niin”, sanoin vaivautuneena.

Kokoontumisen jälkeen lähdin kävelemään kohti leiriä. Kuljin lähellä Valkearoihua. Olin luullut olevani hirmuisen peloissani kokoontumisessa, mutta Valkearoihun rentous ja rauhallisuus oli tuonut minulle turvallisuuden tunnetta, enkä ollut edes ollut hirveän jännittynyt Sumutähden puheen aikana. Kun hän oli ilmoittanut minun liittyneen klaaniin, olin toki nolostunut ja painanut pääni alaspäin, mutta en ollut niin nolostunut kuin olin ajatellut. Valkearoihu oli tosi mukava ja pidin hänestä paljon, vaikken tuntenutkaan häntä hyvin. Sitten ajatukseni lähtivät seilailemaan mukavasta naaraasta todella ihanaan naaraaseen. Viimatassuun. Hän oli ihana ja pidin hänestä enemmän kuin kenestäkään toisesta. En ollut uskaltanut mennä puhumaan hänelle, mutta hän vaikutti todella ihanalta ja urhealta. Oikeastaan aloin tajuta pitäväni hänestä niin paljon, että aloin hiljaa mieleni perukoilla toivoa että hän olisi minun kumppanini. Enkä edes oikeastaan tiennyt miksi, sillä en tuntenut häntä lainkaan, enkä ollut edes koskaan ollut samassa partiossa hänen kansaan. Jokin hänessä vain oli niin ihanaa.

Havahduin ajatuksistani, kun olimme lähempänä leiriä. Päätin että voisin mennä juttelemaan Valkearoihulle, sillä oli jäänyt vähän taemmas ja hän oli edempänä. Lähdin kävelemään hänen luokseen ja toivoin ettei hän juttelisi jollekulle muulle.

”Hei”, Valkearoihu kehräsi iloisena. ”Mitä pidit kokoontumisesta?” ”Hei”, vastasin. ”Se oli… hienoa, mutta tapahtuuko useinkin niin, että toisten klaanien päälliköt kysyvät, että saavatko he saalistaa toisen klaanin reviirillä?” kysyin. ”Se vaikuttaa oudolta ajatukselta, koska eivätkö rajat ole juuri sitä varten että kaikki pysyisivät omalla reviirillään ja saalistaisivat siellä?”

”Niin”, Valkearoihu sanoi. ”En ole kuullut, että ikinä olisi pyydetty tälläistä. Yleensä reviiriä yritetään ottaa taistelemalla.” ”Luuletko että Metsäklaani aikoisi hyökätä Vesiklaaniin?” kysyin toivoen ettei niin kävisi, sillä se vaikuttaisi varmasti kaikkiin klaaneihin.

”Toivottavasti ei”, Valkearoihu totesi. ”Onko Sydänsade kertonut, mitä harjoittelet huomenna?” hän kysyi sitten vaihtaen puheenaihetta. ”Hän taisi suunnitella jotain rajapartiopuuhaa illemmalle, jotta saan levätä aamulla”, kerroin muistellen Sydänsateen suunnitelmia seuraavalle päivälle. *Minulla on myös varmaan aikaa viettää Valkearoihun kanssa*, mietin. *Tai jos uskallan, ehkä jopa jutella Viimatassulle.*

”Minullakaan ei varmaan ole mitään aamulla”, Valkearoihu sanoi ja saavuimme leiriin. ”Menen nyt nukkumaan”, ilmoitin hänelle ja käännyin kohti oppilaiden pesää.

Hölkytin hengästyneenä leiriin Sydänsateen perässä. Olin juuri suorittanut soturiarviointini ja lumessa juokseminen oli ollut vaikeaa. Uskoin pärjänneeni ihan hyvin, sillä en ainakaan itse ollut huomannut hirveästi virheitä. Lumisade oli laantunut hieman alun jälkeen ja se oli ollut hyvä, sillä ei kovalla lumisateella varmaan paljoa saalista saisi. Lumisateen laannuttua sain kaksi pientä hiirtä napattua suoraan hiiren pesästä.

Tassuttelin tuoresaaliskasalle ja pudotin hiiret siihen. ”Voit ottaa”, Sydänsade sanoi. ”Kiitos, mutta en tarvitse”, vastasin vilkaisten pientä tuoresaaliskasaa. ”Hyvä on, mutta pidä huoli että syöt tarpeeksi, sillä ei nälkään kuolevista sotureista ole meille mitään hyötyä.” ”Kyllä Sydänsade”, vastasin ja tassutelin oppilaiden pesälle. Todellisuudessa minulla oli hieman nälkä, mutten tahtonut syödä, sillä minä olin syönyt aamulla ennen arviointia, joten päätin pärjääväni sillä. Menin pedilleni ja lepäsin, mutten saanut unta. *Hetkinen, sanoiko Sydänsade sotureista*; tajusin yhtäkkiä. Mieleeni tuli Tomu. Muistin hänen sanansa ennen hänen kuolemaansa. ”Me tapaamme sitten kun sinun aikasi koittaa, mutta toivottavasti se ei ole pian. Hyvästi Kultasydän”, hän oli sanonut. *Voi Tomu!* mietin surullisena.

”Tulkoon jokainen nummella juoksemaan kykenevä tänne Suurpuulle klaanikokoukseen”, kuulin Sumutähden huutavan. Nousin ylös jännittyneenä. *Nyt se tapahtuu*, mietin hermostuneena ja suin itseni nopein nuolaisuin, ennen kuin menin aukiolle. Kissoja oli jo kokoontunut Suurpuulle jonkin verran.

Kun lähes koko klaani oli Suurpuun luona, Sumutähti aloitti puheensa. ”Minä, Sumutähti, Laaksoklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi!” Vatsassani lepatteli perhosia. Sumutähti kutsui minut eteen. ”Kultatassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania – jopa henkesi uhalla?” ”Lupaan!” vastasin yrittäen pitää ääneni mahdollisimman kuuluvana. ”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Kultatassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Kultasydämenä. Tähtiklaani kunnioittaa uskollisuuttasi ja hyväksymme sinut Laaksoklaanin täydeksi soturiksi!” ”Kultasydän! Kultasydän!” klaani hurrasi. Päässäni humisi. Miten Sumutähti tiesi? Sitten näin Sydänsateen katsovan minua lempeästi sinisillä silmillään. *Kiitos*, sanoin hänelle mielessäni onnellisempana kuin koskaan. Sydänsade oli välittänyt Tomun kertoman nimen Sumutähdelle, joka oli antanut sen minulle. Etsin katseellani kissajoukon seasta tuttua hahmoa, toivoen että Viimatassu tulisi onnittelemaan minua, mutten nähnyt häntä missään.

Tassuttelin kohti leirin sisäänkäyntiä. Olin lupautunut metsästyspartioon ja muu partio odotteli jo minua sisäänkäynnin lähettyvillä. ”Hei”, Orvokkikukka naukaisi kun saavuin heidän luokseen. ”Hei”, vastasin hänelle. ”Oletko jo päättänyt mihin menemme?” kysyin Vaahterahännältä joka johti partiotamme. ”Voisimme mennä Vesiklaanin rajalle päin”, kolli naukui. Nyökkäsin hänelle ja lähdin tassuttamaan hänen perässään ulos.

Tassuttelimme jonkin matkan päässä rajasta. Hopeatassu jättäytyi jälkeen ja kysyi jotain Orvokkikukalta, mutta en kuullut tuulen yli mitä. Riistan löytäminen tuntui aika epätoivoiselta. *Vaikka kuka nyt tällä säällä haluaisikaan ulos*, ajattelin. Sitten haistoin aivan pikkuisen häivähdyksen kanista. Pysähdyin saadakseni vainun ja lähdin sen perään.

Tassuttelin hiljaa lumisella nummella seuraten hajujälkeä. Välillä kadotin jäljen ja jouduin palata takaisinpäin. Kävellessäni yksin eteenpäin tuuli yltyi ja alkoi sataa. Kun hajujälki loppui ison kiven kohdalla, tajusin että olin ollut aika kauan erossa muista ja olin jo kaukana. Kännyin takaisin, sillä kani oli todennäköisesti piiloutunut kiven alle lumisateelta.

Lunta pyrytti todella paljon ja sade yltyi yltymistään, lähestyessäni paikkaa jossa olin eronnut muista. *He eivät varmaan enää ole siellä*, ajattelin. Puskin tuulta vastaan ja saavuin sinne, missä olin nähnyt muut viimeksi.

Orvokkikukka tassutteli minua kohti. Lumisade ja tuuli yltyivät koko ajan, enkä nähnyt melkein mitään pyryn läpi. ”Missä muut ovat?” huusin hänelle. *Entä jos he ovat eksyneet pyryyn*, ajattelin kauhuissani. *Vaahterahäntä kyllä varmasti pärjää, mutta jos Hopeatassu on yksin hän saattaa joutua harhaan!* en tahtonut ajatella pahinta, mutta se tuli väkisinkin mieleeni.

”En tiedä. Toivottavati he ovat pysyneet yhdessä”, Orvokkikukka vastasi. Hän poimi jotain maasta ja katseli kauemmas. *Emme voi jäädä tähän tai jäädymme sijoillemme*, ajattelin yrittäen keksiä jotain. ”Pitäisikö meidän mennä leiriin kertomaan muille?” ehdotin lopulta. ”He ovat saattaneet jotain toista reittiä sinne”, lisäsin toivoen että se todella oli niin.

Kuljin Orvokkikukan perässä leiriin. En nähnyt Vaahterahäntää enkä Hopeatassua. Orvokkikukka kävi viemässä saaliinsa tuoresaaliskasaan ja meni soturien pesään. Vein itsekin oman saaliini kasaan, mutta tiesin että en saisi unta ennen kuin tietäisin klaanitoverieni olevan kunnossa. Päätin kertoa Sumutähdelle. Olin menossa hänen pesälleen, kun kuulin sisäänkäynniltä ääntä. Käänyin katsomaan ja näin Vaahterahännän ja Hopeatassun tulevan leiriin lumen peitossa, ilman riistaa. ”Oletteko te kunnossa?” kysyin kun olin hölkyttänyt heidän luokseen. ”Kyllä, mutta emme voineet hakea saaliita tai olisimme voineet eksyä tai sairastua”, Vaahterahäntä selitti. ”Ei se haittaa kunhan olette kunnossa”, vastasin. Huomasin Hopeatassun haukottelevan. ”Menen nukkumaan ja teidänkin pitäisi”, sanoin ja loin merkitsevän katseen Hopeatassuun. ”Kyllä me menemme”, Vaahterahäntä sanoi. Hän lähti saattamaan Hopeatassun oppilaiden pesälle, sillä hänellä oli vielä asiaa hänelle. Minä tassuttelin soturien pesälle, käperryin pedilleni ja nukahdin melkein heti.

Kävelin ulos soturien pesästä haukotellen. Aamuaurinko paistoi leiriin lämpimästi kirkkaalta taivaalta. *Myöhemmin tulee olemaan kuuma*, ajattelin. Katselin ympärilleni ja huomasin tutun turkin leirin toisella puolella. Tassutin naaraan luokse. ”Hei Valkearoihu!” tervehdin häntä.

“Hei, Kultasydän! Onko ollut hyvä pyyntionni?” Valkearoihu tervehti minua hymyillen. ”On kiitos kysymästä”, vastasin ja istuuduin hänen viereensä. ”Mitäs olet puuhaillut, emme ole juuri jutellet hetkeen?” kysyin uteliaana. Olimme olleet ystäviä jo aika kauan ja olimme todella läheisiä, mutta jotenkin minulla ei ollut riittänyt aikaa vain jutella Valkearoihulle.

“En ole tehnyt mitään erityistä”, Valkearoihu sanoi. “Entä sinä? Miten soturin tehtävät ovat sujuneet?” ”Ihan hyvin, minulla on ollut aika kiireistä ja minusta tuntuu että olen tullut läheisemmäksi Viimatassun kanssa”, kerroin. Ajatukseni lähtivät laukkaamaan ja mietin kaunista naarasta. *Toivon että jonakin päivänä voimme olla kumppanit*, ajattelin haaveillen.

“Joo, sehän on… kivaa”, Valkearoihu sanoi havahduttaen minut ajatuksistani. Naaras käyttäytyi jotenkin omituisesti. ”Onko kaikki hyvin?” kysyin häneltä, koska tahdoin varmistaa että hän oli kunnossa.

Valkearoihu nyökytteli nopeasti. ”Joo, olen kunnossa. Täysin kunnossa”, hän vakuutteli. Naaras ei oikein vakuuttanut minua mutta päätin jättää asian sikseen. *Jos hän ei aijo kertoa, niin ei sitten*, ajattelin hieman myrtyneenä. Minäkin kerroin hänelle todella avoimesti asioistani, kuten vaikka Viimatassusta. *Ei älä ajattele häntä nyt keskity Valkearoihuun*, pakotin itseni olemaan ajattelematta Viimatassua.

“Minun pitää nyt mennä…” Valkearoihu sanoi ja nousi seisomaan. “Partioon. Lupasin… Harmaatäplälle, että tulen rajapartioon. Juuri niin”, hän selitti ja lähti tassuttamaan poispäin. Tuijotin hänen peräänsä hölmistyneenä. *Mistä tuossa nyt oli kyse?* ihmettelin. *Luulin että olemme ystäviä, mutta ilmeisesti hän ei tahdo olla kanssani.* Tassutin soturien pesälle ja kaiken kukkuraksi näin Harmaatäplän nukkumassa hänen pedissään. *Hän valehteli minulle!* Kömmin murheissani makuualusilleni ja käperryin pieneksi mytyksi.

Tassuttelin klaanin perässä kohti kokoontumispaikkaa. *Missähän Viimatassu on?* mietin ja etsin katseellani tuttua naarasta. En nähnyt Viimatassua missään. Sen sijaan huomasin tutun valkoisen turkin vähän matkan päässä. Pujottelin hänen luokseen. ”Hei!” tervehdin Valkearoihua. ”Hei!” naaras vastasi. ”Oletko nähnyt Viilatassua?” kysyin. Jokin naaraan olemuksessa muuttui. ”En…”, hän sanoi vaisusti. ”Kokoontuminen alkaa!” Kirkastähti huudahti ennen kuin kerkesin sanoa mitään. ”Vesiklaanissa on ollut rauhallista ja kalaa on saatu paljon”, Vesiklaanin päällikkö kertoi. ”Nokkostassu, Susitassu, Saniaistassu ja Laventelitassu on nimitetty oppilaiksi. Heidän mestareitaan ovat Hohtousko, Paatsamahäntä, Himmeäviiksi ja Varjopyyntö. Kastetassu on nimitetty parantajaoppilaansi. Istuin Valkearoihun vieressä yhä yrittäen löytää Viimatassua väkijoukosta. Hurrasin kaikille oppilaille, muistellen omaa ensimmäistä kokolntumistani. Kun kokoontuminen päättyi ja lähdimme takaisin leiriin, en edes sanonut Valkearoihulle mitään, vaan lähdin vain tassuttelemaan klaanin mukana. Kun pääsimme takaisin, menin vain väsyneenä nukkumaan, enkä välittänyt lainkaan naaraasta.

Kun heräsin, tajusin että olin ollut todella töykeä, eikä minun olisi pitänyt käyttäytyä sillä tavalla Valkearoihua kohtaan, jos tahdoin hänen tietävän, että oikeasti välitin hänestä. *Minun täytyy pyytää anteeksi*, ajattelin ja menin aukiolle etsien katseellani valkeaa naarasta, mutta häntä ei näkynyt missään.

Istuin soturien pesän edessä odottamassa Valkearoihua, kun kuulin oppilaan äänen. ”Hei Kultasydän! Miten voit?” se oli viereeni ilmestynyt Hiutaletassu. ”Hei”, vastasin vaimeasti. ”Ihan hyvin kai”, lisäsin tietäen että äänensävyni kertoi kaikkea muuta.